Miksi enemies-to-lover-trooppi on haastava?

Kyselyyn osallistuneet nuoret toivoivat tarinaani vihollisista rakastavaisiksi -trooppia ja sen vuoksi olen miettinyt paljon sitä, miksi niin suositusta troopista löytyy vain kourallinen hyviä ja toimivia esimerkkejä. Tässä pohdintaani aiheesta.

Vihollisista rakastavaisiksi eli enemies-to-lovers-trooppi on yksi vaativimmista romanssin rakenteista, mutta sitä käytetään usein pelkkänä pintakoristeena, koska sen nimi myy, mutta samalla sen vaatimuksia ei ymmärretä tai haluta täyttää.

Hyvän enemies-to-lovers-trooppin kirjoittaminen vaatii todellista rohkeutta mennä epämukavuus alueelle, sillä todellinen vihollisuus on epämukavaa. Aito vihollisuus tarkoittaa: vastakkaisia arvoja, todellisia vahinkoja, moraalisia ristiriitoja ja tekoja, joita ei voi ohittaa vitsillä tai nopealla sovinnolla. Moni kirjoittaja ei uskalla tehdä romanssin toisesta osapuolesta vaarallista tai moraalisesti kyseenalaista, vaan korvaa vihollisuuden näsäviisaalla sanailulla, pienillä loukkauksilla ja harmittomilla väärinymmärryksillä.

Enemies-to-lovers-trooppi markkinoidaan usein lupauksena vahvasta kemiasta, roihuavista tunteista ja koukuttavista juonenkäänteistä, mutta kun lupausten lunastamisen aikaa tulee, tuloksena on täytekakun sijaan pelkkä pannukakku.

Vihollisuutta ei voi rakenttaa mitättömän tai vähäpätöisen pikkuriidan varaan vaan taustalla täytyy olla oikeasti todelliset erimielisyydet ja uskottava konflikti. Vihollisuuden rakentaminen vie aikaa ja tästä syystä hitauden pelätään vievän lukijan kiinnostuksen. Hyvän enemies-to-lovers-troopin rakentaminen vaatiikin pitkäkestoista jännitettä, ratkaisemattomia kysymyksiä sekä hetkiä, joissa hahmot joutuvat puntaroimaan valintojaan. Moni kirjoittaja ratkaisee konfliktin liian aikaisin, koska konflikti tuntuu raskaalta, halutaan päästä romanttiseen palkintoon, sen sijaan että uskallettaisiin pitää hahmot erillään.

Hahmojen välille syntyvän rakkauden ei ole tarkoitus helpottaa asioita vaan pikemminkin vaikeuttaa niitä. Tarinan edetessä hahmot alkavat ymmärtää toisiaan paremmin samalla kun heidän omat uskomukset ja arvot joutuvat koetukselle. Vihollisuus ei välttämättä katoa kokonaan, mutta se ei silti estä päähenkilöitä rakastumasta toisiinsa.

Enemies-to-lovers ei ole sanailua, pikku loukkauksia ja näennäistä vastustusta vaan se on tarina siitä, miksi kahden henkilön ei pitäisi rakastua ja miksi he silti tekevät niin.

Ei oikotietä onneen

Viime päivinä olen huomannut, että yksi haasteistani on ollut ajanhallinta sekä riittämättömyyden tunne. Olen luonut mieleeni aikataulun, jota olen yrittänyt noudattaa, mutta kerta toisensa jälkeen aikataulu on mennyt uusiksi ja se on aiheuttanut riittämättömyyden tunnetta, joka on saanut minut kysymään itseltäni teenkö tarpeeksi töitä? Tähän olen etsinyt ratkaisua tekemällä vielä enemmän töitä, jonka seurauksena kirjoittaminen on muuttunut entistä raskaammaksi.

Olen usein kuullut kirjailijakollegoideni valittavan tiukoista deadlineista ja tarinallisista haasteista. Kiire johtaa usein nopeisiin ja hätäisiin ratkaisuihin, jossa laadukkaan ja toimivan tarinan sijaan tärkeämpää on, miten nopeasti käsikirjoitus saadaan valmiiksi. Varsinkin sarjojen kohdalla paineet kasvavat, kun jatko-osa pitäisi saada ulos mahdollisimman nopeasti. Kiire tuntuu silloinkin kun deadlinea ei ole, sillä sisäistetty tehokkuuskulttuuri ajaa meitä vertailemaan itseämme muihin ja pelkäämään, että jäämme muista jälkeen.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei kyse ole ajankäytöstä tai työn määrästä vaan tehokkuuden tavoittelun sijaan tarvittavan ajan antamisesta tarinalle. Koska olen panostanut liikaa tehokkuuteen, olen monessa kohtaa sortunut oikaisemaan ja se on aiheuttanut tarinassa loogisia ongelmia ja jopa kirjoitusjumia. Olen korjannut ja korjannut, mutta teksti, joka siitä on syntynyt ei ole lunastanut odotuksiani.

Pysähdyttyäni miettimään omaa työskentelytapaani muistin erään unen, jonka näin vuosia sitten. Unessa kuljin pimeää polkua pitkin ja olin matkalla kotiin. Halusin oikaista, jotta pääsisin nopeammin perille, mutta perille pääsemiseen sijaan eksyin. Vastaani käveli nuori mies, joka sanoi minulle: ”Et pääse oikaisemalla perille. Sinun on kuljettava sitä tietä pitkin, mitä kuuluukin.” Se oli hyvä neuvo, joka pätee myös kirjoittamisessa. Sen sijaan, että keskittyisin tehokkuuteen ja ajanhallintaan, minun pitäisi keskittyä olennaiseen eli tarinaan ja annettava sille aikaa kasvaa ja kehittyä.

Kaikki työ ei näy sivumäärinä ja hitaampi eteneminen voi lopulta nopeuttaa kokonaisuutta. Kun kiire katoaa, mieli lakkaa pakottamasta ratkaisuja ja alkaa ehdottaa niitä. Silloin yksityiskohdat ja oivallukset tuntuvat tulevan kuin “itsestään” ja syntyy tunne, että tarina todella elää.