Mikä on kehätarina ja miksi se on niin haastava?

Kun lähdin suunnittelemaan fantasiatarinaani kyselyn tulosten perusteella, minulla ei vielä ollut käsitystä siitä, mikä kehätarina on ja millaisia haasteita siihen liittyy. Oikeastaan koko kehätarinan käsite oli minulle vieras, vaikka olin toki lukenut kirjoja, joissa kehätarinaa oli käytetty. Vasta oman tarinani kohdalla jouduin todella pohtimaan, mitä kehätarina tarkoittaa ja mistä siinä on kyse.

Lyhyesti kerrottuna kehätarina on tarina, jonka alku ja loppu liittyvät toisiinsa niin, että ne muodostavat ikään kuin ympyrän eli kehän. Kehätarinassa alku ei ole vain alku, vaan se on seuraus tarinan lopusta: lopun tapahtumat vaikuttavat tarinan alkuun, jolloin ympyrä sulkeutuu.

Kehätarinan suurin haaste on se, että tarinan alussa en voi vielä tietää tarkasti, mitä lopussa tapahtuu ja miten se vaikuttaa alkuun. Kehätarinassa hahmon tunnetila ja ajatukset riippuvat usein asioista, jotka paljastuvat vasta myöhemmin. Tämä tekee tarinan aloituksesta haastavaa, eikä juonilankoja saa useinkaan kiinnitettyä kohdalleen ensimmäisellä kerralla. Tarinan alkuun syntyy helposti harhapolkuja ja tyhjäkäyntiä, ja eri kohtausten yhdistäminen loogiseksi kokonaisuudeksi voi olla vaikeaa.

Siksi ensimmäinen versio on usein luonnosmainen ja keskeneräinen, eräänlainen rautalankamalli, jolla testataan tarinan rakennetta. Vasta toisella kierroksella hahmojen reaktiot, tunteet ja kokemukset syventyvät, ja kolmannessa versiossa päästään rakentamaan yksityiskohtia ja tekemään hienosäätöä. Kehätarinaa kirjoittaessa minun on ollut pakko hyväksyä tekstin keskeneräisyys ja raakilemaisuus, eikä se ole ollut suinkaan helppoa.

Olen kirjoittajana sellainen, joka haluaa tehdä mahdollisimman valmista ja “täydellistä” tekstiä, jossa mennään suoraan hahmojen sisään ja eletään tapahtumat heidän kauttaan. Kehätarinassa tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, koska en tunne hahmoja kunnolla enkä tiedä, miten myöhemmät tapahtumat vaikuttavat heihin tai miten tarinan loppu heijastuu alkuun. Tämä johti siihen, että kirjoitin tarinaa monta kertaa harhaan ja jouduin yhtä monta kertaa palaamaan takaisin ja kokeilemaan uutta suuntaa.

Kehätarinassa, kuten muissakin tarinoissa, loogisuuden täytyy toimia. Jos hahmo toimii päättömästi ja tekee juonen kannalta epäloogisia ratkaisuja, tarina ei enää toimi. Lukijan pitää kokea, että tapahtumat johtavat loogisesti toisiinsa ja että hahmojen valinnat vaikuttavat tapahtumien kulkuun. Kehätarinassa vihjeet ovat erityisen tärkeitä, mutta niitä ei saa olla liikaa eikä liian vähän. Vihjeet eivät myöskään saa tulla liian aikaisin, jottei mysteeri ratkea liian nopeasti. Niitä pitää ripotella sopiviin kohtiin, joista lukija voi kerätä niitä vähitellen.

Kehätarinassa jokainen suuri tapahtuma vaikuttaa muihin kohtiin. Jos muutan yhtä asiaa, alun logiikka voi muuttua, samoin keskikohta ja loppu. Kehätarina saattaa myös paisua kuin pullataikina, kun uudet oivallukset synnyttävät uusia juonilankoja. Tämä tekee kirjoittamisesta välillä haastavaa, mutta samalla kehätarina on rakenteellisesti erittäin mielenkiintoinen ja palkitseva, kun sen saa toimimaan kunnolla.

Kirjoitin tarinani alun monta kertaa uudelleen, ja tekstiä lensi "roskakoriin" siihen tahtiin, että välillä alkoi jo hirvittää. Lukuisten yritysten jälkeen sain kasattua kelvollisen alun ja pääsin vihdoin etenemään. Kun saavutin päähenkilöiden kannalta tärkeän käännekohdan, tarina imaisi viimein mukaansa ja tapahtumat alkoivat kehittyä kuin itsestään.

Tarinan puolivälissä sain hetken hengähtää, mutta vain hetkeksi, sillä seuraavana haasteena on tarinan päättäminen ja juonilankojen sitominen yhteen oikeassa järjestyksessä. Se tulee olemaan haastavaa ja vaativaa, joten rohkeutta ja kärsivällisyyttä tarvitaan jälleen runsaasti.

Miksi valitsin uuteen tarinaani kolmannen persoonan?

Täydellisen nuortenkirjan jäljillä-kyselyn ensimmäisessä osassa käsiteltiin genrejen lisäksi, päähenkilöitä ja heidän välisiä suhteita. Päähenkilöäänestys meni niin tiukalle, että päätin nostaa tarinaan myös toisen hahmon, jonka näkökulmaa tarinassa seurataan. Kun mietin kerrontaa, kolmas persoona tuntui luontevimmalta. Se mahdollisti vaihtaa näkökulmaa näiden kahden päähenkilön välillä ja tarvittaessa myös vaihtamaan näkökulmaa muihin hahmoihin.

Kolmannessa persoonassa kirjoitetussa tarinassa on paljon myös muita etuja. Se antaa laajemmat mahdollisuudet tarkastella tapahtumia ja maailmaa eri kulmista. Kertoja voi liikkua useiden henkilöiden välillä ja kuvata tapahtumia, joista yksittäinen hahmo ei olisi tietoinen ja näkökulmaa on helpompi vaihtaa.

Tarina voi tuntua ”luotettavammalta” tai analyyttisemmältä, koska se ei ole yhden hahmon tiedon ja tunteiden varassa. Kolmas persoona antaa myös mahdollisuuden valita sopiva etäisyys, jolla tarinaa kerrotaan. Etäisyyden säätely on kolmannen persoonan suurimpia vahvuuksia. Kolmannessa persoonassa etäisyys tarkoittaa sitä, kuinka lähellä lukija on hahmon tietoisuutta: ajatuksia, tunteita ja havaintoja. Etäisyys ei ole kiinteä valinta, vaan jatkumo, jota kirjoittaja voi säätää tilanteen mukaan ja jopa saman luvun sisällä. Sitä voi ajatella eräänlaisena kamerana, jolla voi zoomata lähelle ja sitten taas kauas. Kolmas persoona antaa siis kirjoittajalle mahdollisuuden zoomata sisään hahmon kokemukseen ja ulos tarinan kokonaisuuteen, aivan kuten elokuvassa ja juuri tämä tekee siitä niin monipuolisen.

Maailmanrakennus on myös joustavampi, sillä ympäristöä, taustaa ja laajoja tapahtumaketjuja on luontevampaa kuvata kolmannessa persoonassa. Se mahdollistaa siirtymisen eri hahmojen näkökulmiin, jolloin maailmaa voi rakentaa monesta suunnasta.

Maailma ei ole objektiivinen selitys, vaan kokemus. Yksi hahmo voi pitää järjestelmää oikeudenmukaisena, toinen tyranniana. Omaan tarinaani liittyy paljon maailman historiaa, mytologiaa ja uskomuksia ja niiden avaaminen on huomattavasti helpompaa kolmannessa persoonassa. Lisäksi haluan tuoda esiin kaksi puolta eli etuoikeutetun henkilön näkökulmaa ja syrjityn ja heikossa asemassa olevan näkökulmaa. Näin maailma avautuu lukijalle moniulotteisemmin ja silloin tapahtumien syy-seuraussuhteen tulevat selkeämmiksi.

Kolmannessa persoonassa on tietenkin myös heikkoutensa. Lukija ei välttämättä koe hahmon tunteita yhtä intensiivisesti kuin minä-kerronnassa. Tarina voi tuntua kylmemmältä tai raportoivammalta, jos kertoja ei ole tarkasti fokusoitu. Useiden näkökulmien käyttö voi hämmentää lukijaa, jos sitä ei hallitse hyvin. Tämän asian olen pyrkinyt ratkaisemaan juurikin aiemmin mainitulla ”zoomaamisella” eli tietyissä tapahtumissa kerronta siirtyy hyvin lähelle päähenkilö, jolloin hänen tunteensa ja ajatuksensa kyseisessä tilanteessa avataan paremmin lukijalle. Näkökulman vaihdon teen myös selkeästi, niin ettei lukijalle tule epäselvyyttä siitä kenen näkökulmassa nyt ollaan. 

Kolmas persoona on kuin kamera, jota voit liikuttaa vapaasti paikasta toiseen. Voit painaa sen aivan hahmon ihoon kiinni kertoaksesi hänen ajatuksistaan ja tuntemuksistaan tai nostaa ylemmäs näyttämään, miten koko maailma hänen ympärillään liikkuu.

Reaktiivinen vai proaktiivinen päähenkilö?

Varsinkin romanttisissa fantasioissa näkee usein reaktiivisia päähenkilöitä. Tällaisten päähenkilöiden sisäinen elämä: tunteet, ihmissuhteet ja arki ovat keskiössä. Ulkoinen juoni liikkuu päähenkilön ympärillä, mutta hän ei ohjaa sitä. Tällaisessa tarinassa konfliktit tulevat hänen luokseen ja hän odottaa, että asiat ratkeavat tai ratkaisu syntyy usein muiden toimesta. Tällaisessa tarinassa juoni ei ole ensisijaisesti seikkailullinen, vaan emotionaalinen.

Proaktiivinen hahmo taas ei ole sama asia kuin: voimakas, rohkea, fyysisesti taitava ja jatkuvasti toiminnassa. Proaktiivinen hahmo suunnittelee, tekee valintoja, ottaa riskejä ja joutuu elämään seurausten kanssa. Proaktiivinen hahmo on ennen kaikkea juonen syy, ei sen seuraus. Jos jokin uhkaa proaktiivista hahmo, hän ei jää odottelemaan mitä tapahtuu, vaan pyrkii aktiivisesti selvittämään tilannetta.

Reaktiivinen juoni on helpompi kirjoittaa kuin proaktiivinen. Hahmon proaktiivisuutta voi testata siten, että jos poistat päähenkilön tarinasta, eteneenkö juoni silti lähes samalla tavalla?

Hyvät esimerkit reaktiivisista ja proaktiivisista päähenkilöistä ovat Twilightin Bella Swan ja Nälkäpelin Katniss Everdeen. Twilightissa Bella muuttaa isänsä luo, ihastuu Edwardiin, saa tietää vampyyreista, joutuu Jamesin kohteeksi ja hänet pelastetaan. Bellan päätökset ovat useimmiten emotionaalisia, eivät strategisia. Konfliktit syntyvät hänen ympärillään, mutta hän itse ei aktiivisesti pyri ratkaisemaan niitä vaan piileskelee ja odottaa vastustajan siirtoa.

Katniss taas on hyvin toisenlainen hahmo. Tarinan alussa Katniss ilmoittautuu vapaaehtoiseksi julmaan Nälkäpeliin. Hän liittoutuu taktisesti, uhmaa Capitolia ja hänen valintansa synnyttävät kapinaliikkeen. Juoni ei tapahtuisi ilman hänen tekojaan. Katniss on syy, ei seuraus.

Reaktiivinen hahmo siis reagoi tapahtumiin, kun taas proaktiivinen hahmo tekee päätöksiä, jotka synnyttävät tapahtumia. Kun aloittaa tarinan kirjoittamisen, on hyvä tehdä päätös siitä, miten aktiivinen päähenkilö on ja miten hän reagoi hänen ympärillä tapahtuviin asioihin. Onko hän passiivinen sivusta seuraaja vai aktiivinen ongelmanratkoja?

Tekemässäni nuorille suunnatussa kyselyssä en suoraan kysynyt, kuinka aktiivisen päähenkilön nuoret halusivat, mutta persoonallisuuteen ja impulssivisuuteen liittyvistä vastauksista saattoi päätellä, että nuoret toivoivat aktiivista päähenkilö. Päähenkilön suosituimmiksi persoonallisuuden piirteiksi nousi: älykäs ja nokkela sekä itsevarma ja kapinallinen. Impulsiivisuustasoa taas oli yli 3 (asteikolla 1-5).

Olen itse kirjoittanut sekä reaktiivisia hahmoja, mutta myös proaktiivisia ja oma henkilökohtainen suosikkini on proaktiivinen hahmo. Nuorten kyselyssä tekemät juonelliset valinnat tukevat myös proaktiivisuutta, joten siihen suuntaan ollaan nyt menossa. Päähenkilöni valinnoilla ja teoilla on siis iso merkitys tarinan tapahtumien kannalta ja lukija pääsee päähenkilön kanssa pohtimaan ratkaisuja lukuisiin haasteisiin sekä moraalisiin ongelmiin. 

Tavoitteeni on tarinassa myös hieman leikitellä näillä kahdella hahmotyypillä. Päähenkilöni on alussa hyvin proaktiivinen, koska hänellä ei ole mitään menetettävää. Keskellä tarinaa hänestä tulee reaktiivisempi, koska hän rakastuu ja huomaa, että hänellä on paljon menetettävää. Hän ei vain unohda tavoitettaan vaan alkaa rationalisoida passiivisuuttaan. “Teoillani ja valinnoillani on vaikutusta, enkä ole vielä valmis ottamaan riskiä.” Maailma ei kuitenkaan odota, eikä ongelmat katoa. Lopussa päähenkilön on aktivoiduttava jälleen ja vietävä proaktiivisuus uudella tasolla, sillä tällä kertaa hän taistelee jonkin puolesta ja panoksena on koko maailma.

Uusi vuosi ja uudet maisemat

Vuoden lopulla olleet kirjoitushaasteet näyttävät nyt viimein olevan takanapäin. Uusi vuosi alkoi uusissa tunnelmissa ja uusissa maisemissa, kun hahmoni päätyivät jännittävien käänteiden jälkeen ajassa taaksepäin muinaiseen kadonneeseen kaupunkiin, joka on saanut vaikutteita Pompeijista ja Atlantiksen tarusta.

Nuorille tekemässäni kyselyssä historiallisista tarinoista nimenomaan antiikin aika valikoitui suosikiksi ja tämä aikakausi sopiikin varsin mainiosti kuvaamaan kadonnutta kaupunkiani, jonne päähenkilöni tarinassa päätyvät.

Erityisesti Pompeiji on inspiroinut minua suuresti. Olen itse vieraillut aikaan Pompeijissa ja ostanut sieltä paljon kirjallista materiaalia, joka tulee nyt todella tarpeeseen. Kirjoista olen poiminut mielenkiintoisia kuvauksia ja jännittäviä yksityiskohtia, joita voin hyödyntää, kun kirjoitan tarinaani kuvausta muinaisesta kaupungista.

Pompeiji on kaupunki, jonka historia todella kiehtoo minua ja olen aivan innoissani päästessäni jälleen mielikuvitusmatkalle kaupunkiin, joka muistuttaa kovasti Pompeijia. Muistan vieläkin hyvin Pompeijin kiviset kuluneet kadut, katukeittiöt ja kylpylät, joiden modernius yllätti minut täysin. Tuoksut ja tunnelma, mittasuhteet ja kaupungin koon voi ymmärtää vasta kun on itse käynyt paikan päällä.

Kun kirjoitan ympäristökuvauksia, niin teen niistä aluksi kevyempiä ja lyhyempiä versioita, ellei tarina itsessään sillä hetkellä vaadi perusteellista kuvausta. Yleensä palaan myöhemmin uudelleen kuvauksiin ja lähden kehittämään ja runsastuttamaan niitä. Välttelen kuitenkin ylikuvailua ja liiallista ”runoilua”. Itse pidän enemmän kuvauksista, jotka luovat tunnelmaa ja auttavat lukijaa kuvittelemaan ympäristön silmiensä eteen aivan kuin olisi itse paikan päällä. Mielestäni hyvä kuvaus nimenomaan tukee tarinaa, eikä vie siltä tehoja tai tilaa.

Toiminnan keskellä pitkä kuvaus tuntuu helposti jarrulta. Tarinaa kuitenkin kerrotaan yleensä hahmojen näkökulmasta ja toiminnallisen tapahtuman keskellä on hyvä muistaa, miten paljon hahmo kykenee havainnoimaan ympäristöään. Kuvittele vaikka tilanne, jossa seisot vilkkaan kadun reunassa. Yhtäkkiä, joka nappaa laukkusi, jonka seurauksena jähmetyt paikoillesi tai lähdet jahtaamaan varasta. Kummassakaan tapauksessa tuskin huomaat, kuinka kadun toisella puolella koira juoksee tervehtimään toista koiraa tai kuinka lokki nappaa sämpylän naisen kädestä ja lentää saalis mukaan talon katolle. Fokuksesi on täysin varkaassa ja viedyssä laukussa, koko muu ympäristö katoaa sillä hetkellä.

Kuvausten tehtävä on luoda tunnelmaa, ankkuroida lukija paikkaan ja aikaan, heijastaa hahmon sisäistä tilaa ja maustaa tapahtumia ja rytmittää tarinaa. Yksityiskohtien runsaus voi estää lukijaa rakentamasta omaa mielikuvaa ja pitkä kuvaus ilman liikettä pysäyttää kertomuksen energian.

Olen kuullut sanottavan, että kuvauksen pitäisi joko liikuttaa tarinaa tai lukijaa — mieluiten molempia.

Miksi enemies-to-lover-trooppi on haastava?

Kyselyyn osallistuneet nuoret toivoivat tarinaani vihollisista rakastavaisiksi -trooppia ja sen vuoksi olen miettinyt paljon sitä, miksi niin suositusta troopista löytyy vain kourallinen hyviä ja toimivia esimerkkejä. Tässä pohdintaani aiheesta.

Vihollisista rakastavaisiksi eli enemies-to-lovers-trooppi on yksi vaativimmista romanssin rakenteista, mutta sitä käytetään usein pelkkänä pintakoristeena, koska sen nimi myy, mutta samalla sen vaatimuksia ei ymmärretä tai haluta täyttää.

Hyvän enemies-to-lovers-trooppin kirjoittaminen vaatii todellista rohkeutta mennä epämukavuus alueelle, sillä todellinen vihollisuus on epämukavaa. Aito vihollisuus tarkoittaa: vastakkaisia arvoja, todellisia vahinkoja, moraalisia ristiriitoja ja tekoja, joita ei voi ohittaa vitsillä tai nopealla sovinnolla. Moni kirjoittaja ei uskalla tehdä romanssin toisesta osapuolesta vaarallista tai moraalisesti kyseenalaista, vaan korvaa vihollisuuden näsäviisaalla sanailulla, pienillä loukkauksilla ja harmittomilla väärinymmärryksillä.

Enemies-to-lovers-trooppi markkinoidaan usein lupauksena vahvasta kemiasta, roihuavista tunteista ja koukuttavista juonenkäänteistä, mutta kun lupausten lunastamisen aikaa tulee, tuloksena on täytekakun sijaan pelkkä pannukakku.

Vihollisuutta ei voi rakenttaa mitättömän tai vähäpätöisen pikkuriidan varaan vaan taustalla täytyy olla oikeasti todelliset erimielisyydet ja uskottava konflikti. Vihollisuuden rakentaminen vie aikaa ja tästä syystä hitauden pelätään vievän lukijan kiinnostuksen. Hyvän enemies-to-lovers-troopin rakentaminen vaatiikin pitkäkestoista jännitettä, ratkaisemattomia kysymyksiä sekä hetkiä, joissa hahmot joutuvat puntaroimaan valintojaan. Moni kirjoittaja ratkaisee konfliktin liian aikaisin, koska konflikti tuntuu raskaalta, halutaan päästä romanttiseen palkintoon, sen sijaan että uskallettaisiin pitää hahmot erillään.

Hahmojen välille syntyvän rakkauden ei ole tarkoitus helpottaa asioita vaan pikemminkin vaikeuttaa niitä. Tarinan edetessä hahmot alkavat ymmärtää toisiaan paremmin samalla kun heidän omat uskomukset ja arvot joutuvat koetukselle. Vihollisuus ei välttämättä katoa kokonaan, mutta se ei silti estä päähenkilöitä rakastumasta toisiinsa.

Enemies-to-lovers ei ole sanailua, pikku loukkauksia ja näennäistä vastustusta vaan se on tarina siitä, miksi kahden henkilön ei pitäisi rakastua ja miksi he silti tekevät niin.

Ei oikotietä onneen

Viime päivinä olen huomannut, että yksi haasteistani on ollut ajanhallinta sekä riittämättömyyden tunne. Olen luonut mieleeni aikataulun, jota olen yrittänyt noudattaa, mutta kerta toisensa jälkeen aikataulu on mennyt uusiksi ja se on aiheuttanut riittämättömyyden tunnetta, joka on saanut minut kysymään itseltäni teenkö tarpeeksi töitä? Tähän olen etsinyt ratkaisua tekemällä vielä enemmän töitä, jonka seurauksena kirjoittaminen on muuttunut entistä raskaammaksi.

Olen usein kuullut kirjailijakollegoideni valittavan tiukoista deadlineista ja tarinallisista haasteista. Kiire johtaa usein nopeisiin ja hätäisiin ratkaisuihin, jossa laadukkaan ja toimivan tarinan sijaan tärkeämpää on, miten nopeasti käsikirjoitus saadaan valmiiksi. Varsinkin sarjojen kohdalla paineet kasvavat, kun jatko-osa pitäisi saada ulos mahdollisimman nopeasti. Kiire tuntuu silloinkin kun deadlinea ei ole, sillä sisäistetty tehokkuuskulttuuri ajaa meitä vertailemaan itseämme muihin ja pelkäämään, että jäämme muista jälkeen.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei kyse ole ajankäytöstä tai työn määrästä vaan tehokkuuden tavoittelun sijaan tarvittavan ajan antamisesta tarinalle. Koska olen panostanut liikaa tehokkuuteen, olen monessa kohtaa sortunut oikaisemaan ja se on aiheuttanut tarinassa loogisia ongelmia ja jopa kirjoitusjumia. Olen korjannut ja korjannut, mutta teksti, joka siitä on syntynyt ei ole lunastanut odotuksiani.

Pysähdyttyäni miettimään omaa työskentelytapaani muistin erään unen, jonka näin vuosia sitten. Unessa kuljin pimeää polkua pitkin ja olin matkalla kotiin. Halusin oikaista, jotta pääsisin nopeammin perille, mutta perille pääsemiseen sijaan eksyin. Vastaani käveli nuori mies, joka sanoi minulle: ”Et pääse oikaisemalla perille. Sinun on kuljettava sitä tietä pitkin, mitä kuuluukin.” Se oli hyvä neuvo, joka pätee myös kirjoittamisessa. Sen sijaan, että keskittyisin tehokkuuteen ja ajanhallintaan, minun pitäisi keskittyä olennaiseen eli tarinaan ja annettava sille aikaa kasvaa ja kehittyä.

Kaikki työ ei näy sivumäärinä ja hitaampi eteneminen voi lopulta nopeuttaa kokonaisuutta. Kun kiire katoaa, mieli lakkaa pakottamasta ratkaisuja ja alkaa ehdottaa niitä. Silloin yksityiskohdat ja oivallukset tuntuvat tulevan kuin “itsestään” ja syntyy tunne, että tarina todella elää. 

Vaikeuksien kautta voittoon

Kun on kirjoittanut itsensä tarpeeksi monta kertaa harhaan, alkaa ymmärtää, mikä tarinassa oikeasti toimii ja mikä ei. Syksy on ollut melkoista suossa tarpomista. Uutta tekstiä on kyllä syntynyt, mutta samaan tahtiin vanhaa tekstiä on täytynyt poistaa. Tämä on johtanut siihen, että ”poistettujen tekstien” kansiossa on tällä hetkellä enemmän tekstiä kuin itse käsikirjoituksessa. Tarinan edistyminen on käytännössä pysähtynyt jo elokuussa ja sen jälkeen olen korjannut tarinaa ja yrittänyt löytää siihen uutta potkua.

Tilanne ajautui lopulta siihen, etten pystynyt enää jatkamaan eteenpäin ja kirjoitusjumi iski täydellä teholla. Otin viikon syysloman ja se kannatti. Kun sain etäisyyttä tekstiini, ymmärsin viimein, mikä kaikki siinä oli pielessä. Karsin kovalla kädellä tapahtumia, jotka eivät tarinan kannalta olleet olennaisia ja samalla poistin epäloogisuuksia, sillä fantasiakin tarvitsee toimivan logiikan ollakseen uskottava.

Tämän lisäksi olen myös pitkään kokenut, etten oikein saa otetta päähenkilöistäni. He ovat kyllä kiinnostavia, mutta tuntuvat silti jotenkin etäisiltä. Luettuani kässäriä monta kertaa läpi, ymmärsin viimein, mistä tämä johtui.

Tarinassani ”kertojan” fokus ja näkökulma olivat pahasti hukassa. Kun kirjoittaa kolmannessa persoonassa ja erityisesti kahden päähenkilön kautta, on yllättävän helppo lipsahtaa niin sanottuun “ulkopuoliseen kerrontaan”, jossa hahmot näyttävät paperinukeilta. Tarina kyllä etenee ja hahmot tekevät asioita, mutta lukija ei pysty samaistumaan heihin.

Kokeilin rajata kerrontaa tiukemmin yhden hahmon kokemuspiiriin kerralla ja se auttoi. Kun kaksi päähenkilöä kulkee lähes koko ajan yhdessä, on hyvä tehdä selkeä valinta, jotta lukija tietää kenen kautta hän tapahtumia kokee. Jos vuorottelee jatkuvasti molempia näkökulmia, kerronta “hajoaa” ja henkilöt jäävät etäisiksi, vaikka he olisivat fyysisesti koko ajan läsnä. Oivalsin myös, että hahmojen persoonallisuus ei tule aina esiin isoissa kohtauksissa, vaan pienissä valinnoissa ja tavoissa nähdä maailma.

Oppiakseni tuntemaan hahmoni paremmin, otin heidät mukaan arkiseen elämääni. Kun menin kauppaan, kuvittelin heidän tulevan mukaani. Mietin, miten he käyttäytyisivät kaupassa ja mitä he puhuisivat minulle ja toisilleen. Kun söin ruokaa kotona, kuvittelin hahmoni pöydän ääreen istumaan. Mietin millaiset ruokailutavat heillä olisi ja mistä ruuista he pitäisivät ja mistä eivät. Näiden mielikuvaharjoitusten myötä, hahmoni muuttuivat entistä elävämmiksi ja se auttoi myös kirjoittamaan heidät elävästi tarinaan mukaan.  

Koska toinen päähenkilöistäni on selvästi persoonaltaan dominoivampi, hän myös dominoi kertojana, kun taas vetäytyvämmän hahmon näkökulmaa avaan silloin, kun tulee erityinen kohta, jossa haluan paljastaa jotain, mitä dominoivampi päähenkilö ei tiedä. Tämä on herkullinen tilanne, jossa voin tarkoituksella johtaa lukijoita harhaan ja sitten paljastaa totuus toisen hahmon näkökulmasta.

Näiden oivallusten myötä olen jälleen saanut uutta puhtia kirjoittamiseen ja toivon todella, että suurimmat ongelmat ovat nyt takanapäin ja että tarina etenee hyvässä myötätuulessa.

Palataan pian asiaan!