Miksi enemies-to-lover-trooppi on haastava?

Kyselyyn osallistuneet nuoret toivoivat tarinaani vihollisista rakastavaisiksi -trooppia ja sen vuoksi olen miettinyt paljon sitä, miksi niin suositusta troopista löytyy vain kourallinen hyviä ja toimivia esimerkkejä. Tässä pohdintaani aiheesta.

Vihollisista rakastavaisiksi eli enemies-to-lovers-trooppi on yksi vaativimmista romanssin rakenteista, mutta sitä käytetään usein pelkkänä pintakoristeena, koska sen nimi myy, mutta samalla sen vaatimuksia ei ymmärretä tai haluta täyttää.

Hyvän enemies-to-lovers-trooppin kirjoittaminen vaatii todellista rohkeutta mennä epämukavuus alueelle, sillä todellinen vihollisuus on epämukavaa. Aito vihollisuus tarkoittaa: vastakkaisia arvoja, todellisia vahinkoja, moraalisia ristiriitoja ja tekoja, joita ei voi ohittaa vitsillä tai nopealla sovinnolla. Moni kirjoittaja ei uskalla tehdä romanssin toisesta osapuolesta vaarallista tai moraalisesti kyseenalaista, vaan korvaa vihollisuuden näsäviisaalla sanailulla, pienillä loukkauksilla ja harmittomilla väärinymmärryksillä.

Enemies-to-lovers-trooppi markkinoidaan usein lupauksena vahvasta kemiasta, roihuavista tunteista ja koukuttavista juonenkäänteistä, mutta kun lupausten lunastamisen aikaa tulee, tuloksena on täytekakun sijaan pelkkä pannukakku.

Vihollisuutta ei voi rakenttaa mitättömän tai vähäpätöisen pikkuriidan varaan vaan taustalla täytyy olla oikeasti todelliset erimielisyydet ja uskottava konflikti. Vihollisuuden rakentaminen vie aikaa ja tästä syystä hitauden pelätään vievän lukijan kiinnostuksen. Hyvän enemies-to-lovers-troopin rakentaminen vaatiikin pitkäkestoista jännitettä, ratkaisemattomia kysymyksiä sekä hetkiä, joissa hahmot joutuvat puntaroimaan valintojaan. Moni kirjoittaja ratkaisee konfliktin liian aikaisin, koska konflikti tuntuu raskaalta, halutaan päästä romanttiseen palkintoon, sen sijaan että uskallettaisiin pitää hahmot erillään.

Hahmojen välille syntyvän rakkauden ei ole tarkoitus helpottaa asioita vaan pikemminkin vaikeuttaa niitä. Tarinan edetessä hahmot alkavat ymmärtää toisiaan paremmin samalla kun heidän omat uskomukset ja arvot joutuvat koetukselle. Vihollisuus ei välttämättä katoa kokonaan, mutta se ei silti estä päähenkilöitä rakastumasta toisiinsa.

Enemies-to-lovers ei ole sanailua, pikku loukkauksia ja näennäistä vastustusta vaan se on tarina siitä, miksi kahden henkilön ei pitäisi rakastua ja miksi he silti tekevät niin.

Ei oikotietä onneen

Viime päivinä olen huomannut, että yksi haasteistani on ollut ajanhallinta sekä riittämättömyyden tunne. Olen luonut mieleeni aikataulun, jota olen yrittänyt noudattaa, mutta kerta toisensa jälkeen aikataulu on mennyt uusiksi ja se on aiheuttanut riittämättömyyden tunnetta, joka on saanut minut kysymään itseltäni teenkö tarpeeksi töitä? Tähän olen etsinyt ratkaisua tekemällä vielä enemmän töitä, jonka seurauksena kirjoittaminen on muuttunut entistä raskaammaksi.

Olen usein kuullut kirjailijakollegoideni valittavan tiukoista deadlineista ja tarinallisista haasteista. Kiire johtaa usein nopeisiin ja hätäisiin ratkaisuihin, jossa laadukkaan ja toimivan tarinan sijaan tärkeämpää on, miten nopeasti käsikirjoitus saadaan valmiiksi. Varsinkin sarjojen kohdalla paineet kasvavat, kun jatko-osa pitäisi saada ulos mahdollisimman nopeasti. Kiire tuntuu silloinkin kun deadlinea ei ole, sillä sisäistetty tehokkuuskulttuuri ajaa meitä vertailemaan itseämme muihin ja pelkäämään, että jäämme muista jälkeen.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei kyse ole ajankäytöstä tai työn määrästä vaan tehokkuuden tavoittelun sijaan tarvittavan ajan antamisesta tarinalle. Koska olen panostanut liikaa tehokkuuteen, olen monessa kohtaa sortunut oikaisemaan ja se on aiheuttanut tarinassa loogisia ongelmia ja jopa kirjoitusjumia. Olen korjannut ja korjannut, mutta teksti, joka siitä on syntynyt ei ole lunastanut odotuksiani.

Pysähdyttyäni miettimään omaa työskentelytapaani muistin erään unen, jonka näin vuosia sitten. Unessa kuljin pimeää polkua pitkin ja olin matkalla kotiin. Halusin oikaista, jotta pääsisin nopeammin perille, mutta perille pääsemiseen sijaan eksyin. Vastaani käveli nuori mies, joka sanoi minulle: ”Et pääse oikaisemalla perille. Sinun on kuljettava sitä tietä pitkin, mitä kuuluukin.” Se oli hyvä neuvo, joka pätee myös kirjoittamisessa. Sen sijaan, että keskittyisin tehokkuuteen ja ajanhallintaan, minun pitäisi keskittyä olennaiseen eli tarinaan ja annettava sille aikaa kasvaa ja kehittyä.

Kaikki työ ei näy sivumäärinä ja hitaampi eteneminen voi lopulta nopeuttaa kokonaisuutta. Kun kiire katoaa, mieli lakkaa pakottamasta ratkaisuja ja alkaa ehdottaa niitä. Silloin yksityiskohdat ja oivallukset tuntuvat tulevan kuin “itsestään” ja syntyy tunne, että tarina todella elää. 

Vaikeuksien kautta voittoon

Kun on kirjoittanut itsensä tarpeeksi monta kertaa harhaan, alkaa ymmärtää, mikä tarinassa oikeasti toimii ja mikä ei. Syksy on ollut melkoista suossa tarpomista. Uutta tekstiä on kyllä syntynyt, mutta samaan tahtiin vanhaa tekstiä on täytynyt poistaa. Tämä on johtanut siihen, että ”poistettujen tekstien” kansiossa on tällä hetkellä enemmän tekstiä kuin itse käsikirjoituksessa. Tarinan edistyminen on käytännössä pysähtynyt jo elokuussa ja sen jälkeen olen korjannut tarinaa ja yrittänyt löytää siihen uutta potkua.

Tilanne ajautui lopulta siihen, etten pystynyt enää jatkamaan eteenpäin ja kirjoitusjumi iski täydellä teholla. Otin viikon syysloman ja se kannatti. Kun sain etäisyyttä tekstiini, ymmärsin viimein, mikä kaikki siinä oli pielessä. Karsin kovalla kädellä tapahtumia, jotka eivät tarinan kannalta olleet olennaisia ja samalla poistin epäloogisuuksia, sillä fantasiakin tarvitsee toimivan logiikan ollakseen uskottava.

Tämän lisäksi olen myös pitkään kokenut, etten oikein saa otetta päähenkilöistäni. He ovat kyllä kiinnostavia, mutta tuntuvat silti jotenkin etäisiltä. Luettuani kässäriä monta kertaa läpi, ymmärsin viimein, mistä tämä johtui.

Tarinassani ”kertojan” fokus ja näkökulma olivat pahasti hukassa. Kun kirjoittaa kolmannessa persoonassa ja erityisesti kahden päähenkilön kautta, on yllättävän helppo lipsahtaa niin sanottuun “ulkopuoliseen kerrontaan”, jossa hahmot näyttävät paperinukeilta. Tarina kyllä etenee ja hahmot tekevät asioita, mutta lukija ei pysty samaistumaan heihin.

Kokeilin rajata kerrontaa tiukemmin yhden hahmon kokemuspiiriin kerralla ja se auttoi. Kun kaksi päähenkilöä kulkee lähes koko ajan yhdessä, on hyvä tehdä selkeä valinta, jotta lukija tietää kenen kautta hän tapahtumia kokee. Jos vuorottelee jatkuvasti molempia näkökulmia, kerronta “hajoaa” ja henkilöt jäävät etäisiksi, vaikka he olisivat fyysisesti koko ajan läsnä. Oivalsin myös, että hahmojen persoonallisuus ei tule aina esiin isoissa kohtauksissa, vaan pienissä valinnoissa ja tavoissa nähdä maailma.

Oppiakseni tuntemaan hahmoni paremmin, otin heidät mukaan arkiseen elämääni. Kun menin kauppaan, kuvittelin heidän tulevan mukaani. Mietin, miten he käyttäytyisivät kaupassa ja mitä he puhuisivat minulle ja toisilleen. Kun söin ruokaa kotona, kuvittelin hahmoni pöydän ääreen istumaan. Mietin millaiset ruokailutavat heillä olisi ja mistä ruuista he pitäisivät ja mistä eivät. Näiden mielikuvaharjoitusten myötä, hahmoni muuttuivat entistä elävämmiksi ja se auttoi myös kirjoittamaan heidät elävästi tarinaan mukaan.  

Koska toinen päähenkilöistäni on selvästi persoonaltaan dominoivampi, hän myös dominoi kertojana, kun taas vetäytyvämmän hahmon näkökulmaa avaan silloin, kun tulee erityinen kohta, jossa haluan paljastaa jotain, mitä dominoivampi päähenkilö ei tiedä. Tämä on herkullinen tilanne, jossa voin tarkoituksella johtaa lukijoita harhaan ja sitten paljastaa totuus toisen hahmon näkökulmasta.

Näiden oivallusten myötä olen jälleen saanut uutta puhtia kirjoittamiseen ja toivon todella, että suurimmat ongelmat ovat nyt takanapäin ja että tarina etenee hyvässä myötätuulessa.

Palataan pian asiaan!

Millaista on kirjoittaa kyselyyn pohjautuvaa teosta?

Minulla ei ollut pelkoja tai huolia, kun aloitin kirjoittamaan kyselyyn pohjautuvaa nuortenkirjaani, jonka genrestä, hahmoista sekä tarinallisista yksityiskohdista olivat päättäneet nuoret. Koen pikemminkin projektin mielenkiintoisena kokemuksena, joka haastaa hyvällä tavalla mielikuvitukseni ja antaa raamit tarinalleni.

Fantasia on genrenä hyvin joustava ja antaa laajat mahdollisuudet kuljettaa tarinaa, mihin suuntaan tahansa, mutta samalla rajaton vapaus saattaa myös aiheuttaa valinnan vaikeuden, kun kaikki on mahdollista. Siksi ajattelenkin, että fantasia toimii parhaiten kyselyyn pohjautuvan teoksen genrenä. Kyselyssä saadut vastaukset rajaavat sopivasti vaihtoehtoja, mutta antavat silti vapautta tehdä tarinassa omia ratkaisuja ja kuljettaa juonta oman mielen mukaan, niin että nuorten valinnat silti toteutuvat.

Monet nuorten valitsemat vaihtoehdot olivat sellaisia, jotka olisin voinut itsekin valita, mikä helpotti suuresti suunnittelutyötäni. Ehkä haastavinta oli yhdistää hahmojen persoonat sekä pelot ja tavoitteet samaan tarinaan. Naispäähenkilön toivottiin olevan rohkea ja kapinallinen, mutta hänen tavoitteensa oli rakkauden löytäminen, kun taas pelot liittyvät menneisyyden traumoihin. Jouduin pohtimaan pitkään, miten kirjoitan hahmon, joka on romanttinen kapinallinen, mutta kärsii menneisyyden traumoista. Aluksi nämä ominaisuudet tuntuivat jollain lailla poissulkevan toisensa, mutta sitten tajusin, että oma ajatteluni oli vain liian kaavamainen, jonka vuoksi en nähnyt kapinallista henkilöä romanttisena tai rohkeaa henkilöä kärsivän traumoista. Juuri ristiriitaisuudet tuovat hahmoihin kerroksia ja mielenkiintoa, ja tämä näkökulma sai minut innostumaan päähenkilöni ”sielunmaisemasta” entistä enemmän.

Toinen haaste oli päähenkilön vastapari eli vihollisista rakastavaisiksi troopin toinen osapuoli. Tämän hahmon kohdalla nuoret valitsivat persoonaksi iloinen ja optimistinen. Tässä kohtaa kirosin ääneen ja mietin, että miten voin kirjoittaa hahmojen välille vihollisvaihetta, jos toisen päähenkilön persoona ei sovi trooppiin. Myöhemmin huomasin jälleen oman rajoittuneisuuteni ja keksi oivallisen ratkaisun, jolla toteuttaa tämäkin yhtälö. En lähde tässä asiaa tämän enempää avaamaan, jotta jännitys tarinassa säilyisi.

Tähän mennessä olen siis saanut yllättävän hyvin yhdistettyä tarinaani kaikki nuorten toiveet. Olen jopa kokenut, että haastavimmatkin palapelin palaset ovat sopineet hienosti kokonaisuuteen ja tuoneet tarinaan sellaisia elementtejä ja ratkaisuja, joita en olisi itse tullut edes ajatelleeksi. Olen edelleen hyvin innostunut tästä projektista ja voi hyvinkin olla, että ottaa nuoret mukaan seuraavankin tarinani suunnitteluun, mutta ennen kuin menen asioiden edelle, keskityn ensin tämän tarinan kirjoittamiseen ja loppuun saattamiseen. Tosin se loppu on vielä kaukana. 😅

Muistikirjan käyttö tarinan suunnittelussa

Muistikirja on tärkeä apuväline, kun lähden suunnittelemaan uutta teosta. Suunnittelutyö ei ole ainoastaan asioiden ja ajatusten kirjaamista ylös vaan piirrän myös kuvia näiden suunnitelmien tueksi. Tällainen työskentelytapa vaatii muistikirjalta paljon, sillä sivujen täytyy olla sellaisia, joihin voi sekä piirtää että kirjoittaa. Sen lisäksi visuaalisena ihmisenä muistikirjan ulkonäön täytyy olla myös jollain tapaa inspiroiva. Lopulta löysin Majoien korkealaatuisen Artebene muistikirjan, joka on juuri sitä mitä etsinkin. Sen kannet ovat mukavan pehmeät ja joustavat ja sivuilla on viivojen sijaan pieniä pisteitä, jotka auttavat suoran tekstin kirjoittamisessa, mutta eivät häiritse piirtämistä. Käytän kirjoittamiseen ja piirtämiseen mustaa poispyyhittävää geelikynää, joka tarttuu hyvin sivuihin kiinni ja näyttää hyvältä niin kauan kuin sitä ei ”kumita” liikaa.

Kirjoitan muistikirjaani keskeisimpien hahmojen tiedot ja kuvaukset. Jätän jokaiselle aina pari ylimääräistä sivua tyhjäksi, jotta voin tarvittaessa täydentää hahmojen tietoja tarinan edetessä. Hahmojen lisäksi teen muistikirjani maailmanrakennusta. Sieltä löytyy tietoja eri roduista, eläimistä ja jopa puista, sillä tarinassa esitellään eräs hyvin erikoinen puu, joka on saanut inspiraation japanilaisesta mytologiasta, Jinmenju-puusta, jonka ihmiskasvoiset kuvat saattoivat nauraa niin paljon, että ne putosivat maahan. Tein tästä puusta hieman synkemmän version eli Nauruhirsipuun, jonka oksilla kasvavat ihmispäitä muistuttavat hedelmät nauroivat hyytävästi, jos sitä lähestyi. Piirsin puusta kuvan muistikirjaani ja kirjoitin sille taustarinan, joka selittää puun ”demonisuuden”.

Kyselyssä nuoret saivat päättää myös tarinassa olevan maailman hallintomuodoista sekä uskonnoista. Hallintomuodoiksi valikoituivat monarkia sekä klaanivalta. Päätin, että ihmisten keskuudessa monarkia on hallitseva hallintomuoto, kun taas klaanivaltaa esiintyy muilla roduilla kuten haltioilla ja gargoneilla. Nuoret saivat myös äänestä mielenkiintoisimmista yliluonnollisista olennoista, joista eniten saivat ääniä haltiat / keijut, lohikäärmeet sekä enkelit / demonit. Tarinassani siintyvä itse keksimäni rotu gargoni edustavat demonin kaltaista olentoa, joka on saaneet inspiraation japanilaisesta onista.

Uskonnoksi nuoret valitsivat kyselyssä monijumalaisuuden ja luonnon uskonnot, joten tässä kohtaa hain inspiraatiota muinaissuomalaisesta uskonnosta, jossa eri luonnon elementeillä on omat jumaluudet. Rakentamassani maailmassa on tuttuun tapaan kaksi pääjumalaa, mies- ja naispuolinen sekä heidän lapset, jotka edustavat ilman, meren ja tulen sekä metsän voimia. Tämän lisäksi tarinani maailmassa on myös hedelmällisyyden jumalatar sekä vainajien ja kohtalon jumalatar. Tarinaan tulee myös pimeyden voimia edustavat tahot, mutta heidän kehittely on vielä kesken.

Muistikirjaani olen suunnitellut myös tarinan kannalta keskeisimmän valtion ja piirtänyt sillä kartan, jossa näkyy tärkeimmät kylät ja kaupungit sekä vuoret ja joet. Valtiolla on oma historiansa, joka ulottuu tuhansien vuosien päähän ja joka on vaikuttanut siihen, millainen tästä valtiosta on tullut. Joistakin tarinan kannalta tärkeimmistä rakennuksista olen tehnyt myös kuvia ja jopa pohjapiirroksia muistiinpanojen tueksi. Muistikirjasta löytyy myös lukukohtaiset suunnitelmat sekä hahmopäiväkirja.

Vaikka muistiinpanojen ja piirrosten tekeminen vievätkin paljon aikaa, mottoni on, että perusteellinen suunnittelutyö on toimivan tarinan avain!

Sairastelua ja tarinallisia ongelmia…

Elokuussa sairastettu korona laittoi aikatauluni kertaheitolla uusiksi ja pakotti lähes parin viikon sairaslomalle. Loma teki kuitenkin hyvä, sillä sain otettua etäisyyttä tekstiin ja ratkaistua ongelmat, joiden kanssa olin painiskellut jo jonkin aikaa.

Yksi ongelmani oli prologi, jossa oli tarkoitus esitellä teoksen kannalta keskeinen henkilö eli enemies-to-lovers-troopin toinen osapuoli. Kirjoitin prologin useampaan kertaan, mutta jostain syystä se ei tuntunut toimivan niin kuin halusin. Sairasloman aikana pääsin viimein oman ajatusboksini ulkopuolelle ja keksin prologiongelmaani ratkaisun. Kolmannessa persoonassa kirjoittaminen mahdollisti poikkeavan näkökulman, joka toimi yllättävän hyvin.

Toinen ongelma oli pääparin kohtaaminen, joka oli siirtynyt kuin huomaamatta aivan liian kauas tarinassa. Hammasta purren saksin kässäristäni miltei 15 sivua, mikä kirpaise paljon, koska kirjoitan ykkösen rivivälillä ja kyse on oikeasti isosta määrästä tekstiä. Leikkaus toimi ja samalla tarinan tempo terävöityi.

Kolmas ongelma oli se, miten kirjoittaa pääparin kohtaaminen. Miten rakentaa pääparin välille vihollisvaihe, niin että se todella tuntuu jossain ja vaikuttaa aidolta, eikä vain tekemällä tehdyltä pikkuriidalta? Lisäksi halusin karsia kaiken fyysisen vetovoiman pois. En halunnut rakentaa tilannetta, jossa päähenkilö riitelee ”vihollisensa” kanssa, mutta tuntee silti vetoa tätä kohtaan. Halusin sen sijaan rakentaa tilanteen, jossa osapuolten välinen kiista tuntuu oikeasti niin ylitsepääsemättömältä, että rakkauden syttyminen heidän välilleen tuntuisi liki mahdottomalta. Pitkän veivaamisen jälkeen, onnistuin kirjoittamaan tämäkin kohtauksen.

Välillä on mentävä läpi vaikka (aleksis) kiven, jotta tarinasta tulee sellainen, kun sen kuuluu olla. Ja suosittelen muuten sairaslomaa kun kirjoitusjumi iskee!

Seuraavassa osiossa paneudun sitten tarkemmin muistikirjaani ja itse tarinan suunnitteluun.

Kuka, missä ja milloin? – Miten aloittaa tarina?

Kun kyselyn tulokset olivat viimein selvillä, oli aika kaivaa esiin post-it laput ja tehdä aikajana. Kyselyn olleessa vielä käynnissä olin jo pyöritellyt mielessä muutamia juonikuvioita ja kun tulokset viimein olivat selvillä, tarina alkoi kehittyä mielessäni melko nopeasti. Ensin oli tietenkin aloitettava päähenkilöstä, jonka taustaksi nuoret olivat äänestäneet ”vaikeista oloista noussut”. Tarinan aloitukseen taas oli valittu: ”päähenkilö elää rauhallista elämää, kunnes jotain ennennäkemätöntä tapahtuu ja kaikki muuttuu.”

Nämä kaksi elementtiä yhdistin sitten seuraavanlaisesti. Päähenkilöni on orpo ja kasvanut orpokodissa. Hän on juuri saavuttanut aikuisuuden ja lähtee ystävänsä kanssa etsimään töitä läheisestä rannikkokaupungista. Töitä on vaikea löytää ja töistä maksetaan aivan liian vähän. Lopulta päähenkilö ja hänen ystävänsä onnistuvat selvittämään erään kadonneen esineen mysteerin ja palkkion saatuaan he päättävät perustaa oman ”etsivätoimiston”, joka etsii kadonneita ihmisiä, eläimiä ja esineitä.

Tämä oli siis lähtökohta, josta lähdin rakentamaan tarinaa. Kirjoitin tarinan aloituksen post-it lapuille ja liimasin ne aikajanan alkuun. Sitten kirjoitin aikajanan loppuun tarinan päätöksen, joksi nuoret olivat valinneet: ”kirous murtuu, mutta paluuta entiseen ei ole.” Tämä vastaus sopii hyvin nuorten valitsemaan legendaan, joka oli ”muinaisen kirouksen legenda”. Legendat äänestys meni hyvin täpärälle, sillä heti toisena tuli ”kielletyn rakkauden legenda” ja kolmantena ”kadonneen valtakunnan legenda”. Näiden ero oli vain 1-2 ääntä, joten päädyin yhdistämään ne, niin että muinainen legenda kertoo eräästä hyvin vauraasta ja mahtavasta kaupunkivaltiosta, joka eli loiston päiviään, kunnes kielletty rakkaus langetti kirouksen kaupungin ylle ja kaupunki katosi. Tuhat vuotta myöhemmin tämä kirous uhkaa jälleen maailmaa ja päähenkilön tehtävä on ratkaista se. Konfliktiksi nuoret valitsivat kyselyssä ”muinainen pahuus palaa maailmaan”, joten yhdistän sen tähän kiroukseen.

Nyt kun minulla oli tiedossa sekä tarinan alku, että loppu, niin oli helppoa lähteä rakentamaan tarinaa aikajanalle. Post-it lappujen etuna on se, että tarinan kasvaessa ja kehittyessä, lappuja on helppo poistaa ja korvata. Alussa tehdyt suunnitelmat usein muuttuvat kirjoitusvaiheessa, joten aikajanan suunnitelmat eivät ole mitään kiveen kirjoitettuja. Ylipäätään suunnitelmissa kannattaa pitää joustoa. Liian tiukat suunnitelmat alkavat helposti rajoittaa luovuutta ja tyrehdyttää tarinan etenemisen. Avoin mieli ja rohkeus kokeilla tuntemattomiakin polkuja voi avata aivan uusia ja huikeita juonikuvioita, joita ei tullut edes ajatelleeksi!

Aikajanan lisäksi aloin myös suunnitella maailmanrakennusta muistikirjaani, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa.